| MIKÄ KESÄ! (??????) |
[16 Jun 2009|08:04pm] |
Ei ole reilua tulla kipeäksi kesällä. Tosin mun mielestä tän hetkinen kesä on kaikkea muuta kuin oikea kesä, joten eipä mun sairasteluni tahtia hirveästi haittaa. Ja vaikka lomatunnelmiin en ennen elokuun alkua pääsekään, niin mua ärsyttää silti Suomen tänhetkinen kesäsää. Miten kesäkuun puolessavälissä voi olla kylmä ulkona, jos päällä on farkkujen alla paksut sukkahousut, jalassa villasukat, päällä kaksi normaalia paitaa, kaksi villapaitaa, anorakki ja kädessä sormikkaat? Ja kiitos näiden ah-niin-lämpimien päivien, mulla on nyt tosi mukava flunssa.
Huomenna meen päivystykseen itkemään huomiselle ja ylihuomiselle sairaslomaa, kun enhän mä voi tässä kunnossa olla yhteensä kymmentä tuntia ulkotöissä, paitsi jos haluan keuhkokuumeen, joka sinänsä olisi ihan mukava lisä mun tän vuoden sairauslistaan.
Mutta jotta koko kesäni ei kuluisi angstatessa ja valittaessa, jota oon harrastanut oikein mukavasti tän kaksi viikkoa, niin tein itselleni sunnuntaina Paras Kesä 2009-listan, eli listan asioista, jotka mun on tehtävä, jotta kesäni 2009 olisi paras kesä ikinä. Ja 20 asian lista ei olisi liian helppo suoritettava, saa jokaisesta kohdasta eri määrän pisteitä (helposta yhden pisteen, keskivaikeista kolme ja vaikeista viisi) ja jokaisesta tehdystä asiasta pitää saada julkaisukelpoinen valokuva.
Listalta löytyy asioita korsetin ostamisesta (keskivaikea) talviturkin kastamiseen (vaikea).
|
|
|
[10 Jun 2009|07:56pm] |
Tervetuloa valintojen maailmaan!
VALINTA 1
Kestänkö heinäkuun loppuun nykyisessä työpaikassani, joka tarkoittaa suomeksi sitä, että en ahdistukseltani, peloltani ja stressiltäni kykene enää nukkumaan kunnolla öisin, motivaatio feissata laskee kuin lehmän häntä ja ajatuskin töistä saa aikaan lievän paniikin VAI haenko uutta työtä, jotain täyttä scheissea (kuten siivoamista), mutta joka ei vie mun yöunia ja saa mua itkemään jokaisesta asiasta?
Vastaus:
Haen. Kuolkoot vaikka kaikki saimaannorpat, mutta mun mielestä mun pääni on tärkeämpi kuin Suomen luonto (tai edes ne saimaannorpat. Jos kyseessä olisi jääkarhujen henki, miettisin vielä hetken)
VALINTA 2
Lähdenkö toteuttamaan unelmani, eli opiskelemaan sarjakuvapiirtoa Limingalle, vaikka ei musta siellä opiskelun jälkeen kuuluisaa sarjakuvapiirtäjää tulisikaan välttämättä, opiskelupaikka pitää ottaa vastaan 26.6 mennessä VAI olisinko järkevä, asiallinen ja aikuinen ja jäisin odottamaan yliopiston tuloksia, jossa kumpikaan opiskelupaikoista on epävarmoja, mutta jossa opiskelu olisi oikeaa, asiallista opiskelua, jossa tykkäisin ehkä molemmista mahdollisista opiskeluaneistani, mutta joista kumpikaan ei ole Just Se Asia Mikä Mua Tässä Elämässä Kiinnostaa Eniten?
Vastaus:
Mietin asiaa uudestaan kun tiedän pääsenkö yliopistoon ja pistän isin maksamaan 70 euroa Limingalle opiskelupaikan varausmaksua, josta saa kuitenkin puolet takaisin jos peruukin opiskelupaikan (eli tappiota tulisi vain 35 euroa, jonka isi ja äiti on valmiita maksamaan).
VALINTA 3
Jos lähden Limingalle, haluanko asua Roopen kanssa Oulussa VAI riittääkö mulle, että Roope muuttaa Rovaniemelle, jossa sen isä perheineen asuu?
Vastaus:
Ainoa ongelma asiassa on se, että mun periaatteita vastaan sotii ajatus, että asun yhdessä henkilön kanssa, jonka oon tuntenut alle puoli vuotta. Tai lähinnä mun ainoa ongelma tämän periaatteen kanssa on se, mitä kaikki muut ajattelisi siitä :s
YHTEENVETO:
On vähän liian vaikeaa olla minä.
|
|
| Haluaisitko pelastaa saimaannorpat? |
[18 May 2009|05:44pm] |
Pari infoasiaa:
1. MUA AHDISTAA.
2. Oon nykyään niinku oikeesti tyttöystävä (koska join perjantaina kokonaan pullollisen olutta!)
3. MUA VITUTTAA.
4. Oon ihan paska töissä.
5. Mua pelottaa ihan sairaasti pääsykokeet, joihin on 17 ja 18 päivää.
6. Tajusin tänään, ettei mulla ole vielä seuraa Saunaan perjantaille ja sunnuntaille.
7. Mutta jos kohtia 1, 3, 4, 5 ja 6 ei oteta lukuun, niin oon aika onnellinen nyt.
Oon kovasti miettinyt työpaikan vaihtamista, en mä vain itse kestä sitä, etten saa feissattua ketään, vaikka kukaan ei siitä valittaisikaan. En vain kestä sitä tunnetta, että oon huono ja en osaa. Ja pilaan vaan oman kesäni ja oloni, kun kaikki aika menee töistä stressaamiseen. Mutta kai sitä pitää katsoa vielä pari viikkoa ja miettiä sitten uudestaan, jos toi nyt ei yhtään ala sujua. On vaan vähän noloa ja inhottavaa, kun oon meidän tiimistä ainoa joka ei oo saanut feissattua ketään - ja töitä on kuitenkin se viikko jo takana ja kyllä siinä ajassa pitäisi jotain tulostakin saada :s
Eli oon tullut siihen lopputulokseen että
- feissaaminen ei ilmeisesti ole mun työni
- koska pakko sen vian on olla mussa, ei kenelläkään vain voi olla niin huono tuuri, että juuri omalle kohdalle sattuu ne kaikkein vittumaisimmat ihmiset
- oon vain yksinkertaisesti surkea myymään yhtään mitään ja mun kannattaisi ehkä vaikka jatkaa uraputkeani siivoojana, sen mä ainakin osasin
- mun viimesyksyn työongelmat ei suinkaan johtuneet säästä tai Greenpeacesta vaan ihan musta itsestäni
Työ on mukavaa, kun siinä oppii uusia asioita itsestään!
+ sitten mua pelottaa ihan sikana pääsykokeet ja mun pitäisi nytkin olla lukemassa ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja ja. Mua lievästi sanottuna stressaa ja ahdistaa ja ARGH. Saisiko menolipun ihan minne tahansa?
|
|
| ALL YOU NEED IS LOVE |
[26 Mar 2009|01:20pm] |
Mulla oli eilen treffit.
Edellisen kerran olen ollut ihan oikeilla treffeillä (eli ei päädytä "vahingossa" samaan baariin / Hällänkellariin samana iltana samassa seurassa, vaan ihan pyydetyillä treffeillä) lukion kakkosvuoden syksyllä. Kyseiset treffit oli ehkä elämäni kiusallisin hetki ja olin koko parituntisen kahvittelun kahden vaiheilla: purskahtaisinko nauruun vai itkuun. Tämän varsin - ööh - mielenkiintoisen treffikokemukseni jälkeen päätin, etten ikinä ikinä IKINÄ enää mene treffeille kahville, ainakaan jos seuralaista ei ole tuntenut jo pidemmän aikaa.
Periaatteeista pitää välillä luistaa. Ja elämäni toinen treffikokemus ei ollut kiusallinen, inhottava, nauru-/itkukohtausta aiheuttava katastrofi. Se oli suloista ja söpöä, enkä ole varmasti koskaan aiemmin keskustellut noin vapautuneesti peloistani, lemmikeistäni, eläimistä ylipäänsä, autokoulusta, TV-ohjelmista, pianonsoitostani, taidehistoriasta, musiikista ja elämästäni kenenkään kanssa. Hämmentävää oli myös se, että kaikki mitä sanoin tuntui olevan maailman upeinta ja hienointa. Tosin musta tuntuu, että vaikka olisin ladellut päättömässä järjestyksessä eri numeroita suustani, ei seuralaiseni ilme olisi muuttunut yhtään. Ja samanlainen olin kyllä itsekin.
Musta vähän tuntuu että tulette kuulemaan seuralaisestani vielä monta, monta, monta kertaa.
Kyllä sitä vain tupakansavun keskeltä voi näköjään löytää ihmisen, jonka kanssa on samalla aaltopituudella asiassa kuin asiassa, josta tajuaa pitävänsä hetki hetkeltä enemmän ja joka itse ajattelee samoin (ja tällä kertaa mulla on ihan sanallista ja kirjallista dokumenttia siitä, että musta pidetään!)
Ja jotta kuulostaisin siltä, että elämässäni on muutakin kuin eräs teitty pubi ja eräs miespuolinen henkilö, niin mulla on tänään myös ensimmäinen ajotunti. Olen aika paniikissa ja ihan varma, että onnistun ajamaan mm. hirvikolarin heti kun painan ekan kerran kaasua (joka sinänsä olisi jo varsin kiitettävä suoritus Pyynikillä...)
|
|
| Joskus sattuu ja tapahtuu.. |
[22 Mar 2009|05:00pm] |
Musta tuntuu, että jos alan kertomaan yksityiskohtaisesti mun viikonlopustani, niin te hajoatte, ette kestä mua jne jne jne, joten en ehkä tee sitä =}}}
Tiivistettynä kuitenkin
- istuin jälleen Hällänkellarissa perjantaina
- ja tutustuin siellä erääseen hyvin mukavaan henkilöön
- oon saanut tekstiviestejä, joiden sisältö on välillä ollut niin imelää, etten edes itse kykenisi kirjoittamaan samaa - vaikka samat asiat haluaisinkin sanoa (että vihdoin löytyi joku, joka on muakin parempi ilmaisemaan pitämistään mielenkiintoisilla sanavalinnoilla tai muuta vastaavaa! =}}}})
- nukuin kolme tuntia perjantain ja lauantain välisenä yönä
- vietin eilisillan Pinkissä, muiden jutut meni vähän ohi, kun keskityin enemmän tekstiviestien lähettämiseen ja vastaanottamiseen. Mutta mulla oli hauskin baarireissu ikinä! Olin vielä alkoholittomana liikkeellä.
Ja kiitos näiden asioiden, mulla on siedettävämpi olo kuin hetkeen. Tai oikeastaan aika hyvä ja kiva olo. Tai oikeastaan aika mielettömän hyvä ja kiva olo. Kivaa vaihteeksi näin päin.
Mutta, tää oli kuitenkin se varsinainen asia:
Kerro 3 elämäsi tapahtumaa otsikoiden alle ja haasta 20 kaveria tekemään samoin.
En haasta ketään, oon tylsä >:
10 vuotta sitten minä...
1. olin pieni ja viaton 9-vuotias
2. halusin omaa koiraa
3. en tehnyt mitään erikoista, en oikeasti muista mitä oon tehnyt 10 vuotta sitten :ss
5 vuotta sitten minä...
1. angstasin, kun en halunnut rippikouluun
2. en tykännyt olla koulussa, parin nimeltämainitsemattoman syyn takia
3. vietin aika tylsää 14-vuotiaan elämää
3 vuotta sitten minä...
1. olin lukion ekalla ja ekaa kertaa elämässäni tykkäsin olla koulussa
2. jännitin muuttoa keskustaan
3. vietin aika tylsää 16-vuotiaan elämää
Vuosi sitten minä...
1. stressasin kirjoituksista
2. stressasin pääsykokeista
3. stressasin oikeastaan ihan kaikesta
Viimeisen vuoden aikana minä...
1. olen itkenyt enemmän kuin viitenä viimeisimpänä vuotena yhteensä
2. olen käsittänyt miten kivaa on, kun voi ihan oikeasti luottaa ihmisiin
3. muutuin taas punatukkaiseksi! <3 <3
Eilen minä...
1. kärsin vähän krapulasta
2. kuljin typerä hymy naamalla
3. olin mukana kokeilemassa uutta jääpalankierrätystapaa
Tänään minä...
1. olen odottanut tekstiviestiä eräältä nimeltämainitsemattomalta henkilöltä
2. olen lohduttanut toisen etujalkansa satuttanutta koiraa
3. kuljen typerä hymy naamalla
Huomenna...
1. menen varaaman ekan ajotunnin
2. veikkaan kulkevani jälleen typerä hymy naamalla
3. luen pääsykokeisiin
|
|
|
[19 Mar 2009|12:31pm] |
Tiesittekö, että mun kyynelten lämpötila on 38 astetta tai enemmän?
Mulle se selvisi tänään aamulla, viisi minuuttia ennen kun mun piti lähteä autokouluun teoriatunneille.
|
|
|
[13 Mar 2009|12:02pm] |
En saanut taaskaan unta ja kahdeksalta nousin turhautuneena ylös. Oon siivonnut koko asunnon ja purin kaiken turhautumisen imuriin, vessaharjaan ja pesuaineisiin. Koti kiiltää eikä mitään mennyt edes rikki. Viimeksi turhautumispuuskasiivoaminen koitui lattiamopin kohtaloksi.
Hain keskviikkona töitä, oon lukenut pääsykokeisiin, vaikka välillä tuntuu että kaikki teksti menee ihan vain ohi. Kohta haen puhelinluettelon ja soitan pariin autokouluun. Kyllä, mä haluan ajokortin. Sitten kun mulla on kortti, lainaan meidän autoa, ajan jonnekin kauas ja huudan keuhkoni tyhjäksi.
En tiedä pitäisikö huolestua, kun se ei avaa keskustelua. Ehkä käyn illalla kuitenkin kääntymässä Hällässä, ihan kaiken varoiksi. Mua ärsyttää, kun aikuiset ihmiset ei osaa puhua asioista. Ja nimenomaan puhua, se olisi voinut puhua viime lauantaina. Tosin itse olen yhtä säälittävä ja lapsellinen, pidän suuni kiinni ja mökötän, kun sitä ei tunnu kiinnostavan edes mun kanssa mesen välityksellä jutteleminen. Ja kun mä en voi kysyä siltä niitä asioita mitä haluaisin mesessä, koska mun mielestä se taas olisi tosi typerää.
Joten istun paikoillani, tuijotan kattoon ja mietin onko tilanne oikeasti näin säälittävä vai teenkö siitä vain sitä. Haluaisin nauraa itselleni, mutta en kuitenkaan viitsi. Sattuu liikaa.
Mä haluan pois Tampereelta. Enkä vain viikonloppulomalle johonkin, vaikka Helsinkiin, vaan ihan lopullisesti pois. Kun kaikki alkaa muistuttaa kaikesta ja kaikki seuraa kaikialle, on ehkä ihan hyvä idea vaihtaa maisemaa. Alle puoli vuotta enää. Ja siinä ajassa pitäisi keritä ajaa se ajokortti.
Älkääkä kysykö miksi haluan yhtäkkiä autokouluun ja ajaa autoa, koska mä en itsekään tiedä. Siksi kun mä haluan poispoispois, ja tehdä nyt jotain sellaista, joka ei ollenkaan olisi mun tapaistani. Ja autokoulu kuulostaa terveemmältä kuin vaikka lääkikseen hakeminen.
Enkä mä edes tiedä mitä mä haluan. Mä en tiedä haluanko oikeasti nähdä sitä enää ikinä, haluanko ottaa selvää siitä, haluaako se olla edes kaveri, haluanko mennä istumaan taas illalla Hällään ja tulla mahdollisesti kotiin vielä pahemman olon kanssa, haluanko mennä "pitämään hauskaa", eli suomeksi, istumaan niiden viereen, hymyilemään typerää tekohymyä, väittämään kaiken olevan hyvin ja pelkäämään niitä, odottamaan hetkeä, jolloin se tarttuisi taas mua kädestä kuitenkin tietäen, että sitä hetkeä ei tule enää ikinä, vaikka kuinka kavereita oltaisiinkin.
Ja silti mä haluan. Ajatus perjantai-illasta kotona ahdistaa, ajatus tiedottomuudesta ahdistaa, viime viikonloppuna oli kuitenkin olosuhteet huomioon nähden kivaa, joten miksei se onnistuisi nytkin, enkä oikeasti usko sen tahtovan mun painuvan alimpaan helvettiin. Ja tulen hulluksi tän kaiken takia ja siksi musta olisi tänäänkin aamulla ollut parempi vaihtoehto jäädä sänkyyn makaamaan peiton alle nousematta sieltä enää ikinä, mutta minkäs teet.
Vielä puoli vuotta.
|
|
|
[10 Mar 2009|01:09pm] |
Näin viimeyönä unta, että sillä oli teinikotibileet meidän alakerrassa, joissa popitettiin täysillä mm. Cheekiä. Päädyin itsekin kyseisiin bileisiin, ja join siideriä sen ja 15-vuotiaiden teinityttöjen kanssa. Lopulta kaikki oli ihan naamat parin siiderin jälkeen ja me vain oksennettiin ympäri sen asuntoa. Aamulla heräsin kahdeksalta ja mun päässä soi vain Cheekin Liekeissä.
Kerroin sille unestani ja se nauroi - tai nauroi niin uskottavasti kuin sen voi netin välityksellä tehdä. Mä en tiedä vieläkään miten se oikeasti suhtautuu muhun, vihaako se vaikka mua (tosin jos lähen järjellä ajattelemaan, niin eihän sillä ole syytä VIHATA mua. Mutta no, tervetuloa vaan mun päähäni, pitäkää hauskaa) ja se tietämättömyys on mun ongelmani.
No okei joo, nyt valehtelen ehkä vähän. Kyllä mä oikeasti haluaisin siitä muutakin kuin kivaa kaveria, mutta mulla ei olisi mitään ongelmaa vain kaveerata sen kanssa. Ja mua ihan oikeasti ärsyttää se, että mun pitäisi olla se, joka avaa mesekeskustelun (koska jos se vihaisi, se ei vaikka kauheasti keskustelisi mun kanssa) tai joutuu itse kysymään kaiken. Kun en mä sitten myöskään haluaisi mököttää kotona ja antaa sille sellaista käsitystä, etten enää voi sietää sitä. Koska eihän se niin mene.
Mutta kuinka vaikeaa yhden mesekeskustelun avaaminen voi sille - tai mulle - olla! Pelkään sitä totuutta, pelkään sitä, että vika onkin mussa. Että mä olenkin huono, hirveä ja aivan kamala sen mielestä. Ei se ole totta, ei se voi olla totta, mutta en mä osaa uskoa siihen. En ennen kuin se sanoo niin itse. Ja nyt musta oikeasti tuntuu, että olen maailman ainoa ihminen, joka saa tällaisesta asiasta näin suuren ongelman. Että ei kukaan oikeasti voi menettää järkeään, tulla miltei hulluksi ja itkeä silmät kirkkaanpunaisiksi vain siksi, että toinen tahtoo olla vain kaveri ja sanoo siitä ennen kuin mitään varsinaista meidän välillä ehti tapahtua. Tosin jokainen joka on kuullut mun puhuvan tästä, tai lähinnä mun suhtautumisestani siihen, voi kyllä todeta, että ainakin mä olen katsellut maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi koko sen viisi viikkoa.
Niin ja en edes tiedä haluaako se olla edes kaveri.
Mä olen yrittänyt saada itseni ajattelemaan asiaa kerrankin järjellä. Mä olen ihana ihminen, mutta sen mielestä meidän välillä ei vain ollut tarpeeksi. Se ei tarkoita sitä, että se vihaisi mua tai sitä, että kaikki tän maailman ihmiset vihaisi mua. Syy ei välttämättä ole mussa ja jos onkin, niin mun on vähän paha sille mitään voida. Se ei kuitenkaan olisi tehnyt niitä asioita ja ollut niin kuin se oli tän viiden viikon aikana, jos se ei olisi oikeasti pitänyt. Joten musta voi pitää, mutta nyt vain se ei toiminut. Mussa ei ole mitään vikaa, mä olen tosi hyvä, kiva ja mukava.
Mutta kun mä en osaa sitä. Mun päässä tykyttää taas se ajatus siitä, miten mä olen huono, hirveä, kamala, riittämätön ja en osaa mitään. Epäonnistun kaikessa mitä alankin tehdä, eikä mun ikinä kannattaisi aloittaa mitään, kun mitään en ikinä myöskään osaa. Ajatus, jossa mä olen huono, vastenmielinen ja inhottava - ja eihän sellaisesta kukaan voi pitää. Ajatus, joka taottiin mun päähän seitsemän vuotta sitten ja siitä asti tasaisesti seuraavat neljä vuotta siitä muistutettiin. Mä olin päässyt siitä yli, mä olin taas osannut ajatella olevani upea, ihana ja kiva. Ja tuntui muuten aika mielettömältä kulkea ulkona selkä suorassa ja pää pystyssä ilman, että mikään pelotti.
Mutta nyt mut jätettiin taas, mä en ollutkaan sitä, mitä haluttiin. Ja se kaikki palasi takaisin. Eilen ruokakaupassa jokainen tuntui katsovan mua ruma virne naamallaan, jokainen nauroikin mulle. Kuljin silmät sumeina kaupassa, en halunnut puhua kassatädille mitään ja suorastaan juoksin kotiin silmät kyynelissä. Mua pelotti taas.
Mua ärsyttää se, etten osaa suhtautua tällaisiin asioihin oikein. Koska tää ei vain ole oikea tapa. On oikein surra, on oikein itkeä ja tuntea pahaa oloa. Mutta mun mielestä ei ole oikein pelätä ihmisiä ja todeta olevansa huono. Eikä ole oikein nähdä itseään vastenmielisenä ja ällöttävänä, vaikka kuitenkin näkee ja tietää olevansa ihan samanlainen kuin vielä viikko sitten, jolloin jopa rakastin itseäni ja koko maailmaa.
Mä en haluaisi taas joka päivä istua huoneeni lattialla itkemässä sitä, mitä pistän päälle kun kaikkien vaatteiden kanssa näytän typerältä. Mä en haluaisi taas uuteen paikkaan mennessäni tuntea käsien tärinää ja itkua kurkussa. Mä en haluaisi taas jutellessani vähän vieraampien ihmisten kanssa pelätä ja ajattella sitä, mitä ne mussa näkee ja mitä ne oikeasti ajattelee musta. Mä en yksinkertaisesti jaksa taas vihata itseäni ja nähdä sitä kuviteltua huonoa ja pahaa kaikessa mitä teen.
Ja kaikesta eniten mä en jaksa sitä, että joku tämmöinen asia, joka kuitenkin on ihan normaali ja luonnollinen, voi vaikuttaa muhun näin.
Mä antaisin vaikka molemmat käteni siitä, että mua vain rakastettaisi ja musta vain pidettäisi ihan hirveästi. Ja olen ihan sekaisin jos en tiedä, miten joku suhtautuu muhun. Niin kauan kun mä en tiedä pitääkö se musta yhtään (ja tarkoitan ihan kaverillista pitämistä) ja miten tää nyt menee, niin mä tunnen pahaa oloa siitä, millainen mä itse olen.
Mutta jos se on niin mukava, kuin millaisena mä sen opin tuntemaan, niin ehkä mun ei tarvi tuntea pahaa oloa itsestäni enää kovin kauaa. Laiha lohtu vaan tässä vaiheessa.
Oon kuunnellut pari päivää lähinnä pelkästään Maj Karmaa. Se on yksi niistä harvoista, joista ei tule mieleen viimeisen viiden viikon tapahtumat. Ja hassua kyllä, siitä tulee parempi olo.
Sillä
jos on onneton, on ainakin toivoa paremmasta
Kävin eilen vaihtamassa korun tähän tragukseeni. Perjantai-iltana korun pallo lähti siis irti, hukkui ja Laura sai laitettua tilalle tavallisen korvakorun. Parin päivän aikana reikä vaan oli pienentynyt kivasti ja lävistäminen ei tuntunut miltään tähän verrattuna. Lopulta lävistyskoru saatiin siitä läpi, mutta vaati aika paljon huulen puremista (mutta onneksi lävistäjä on tosi mukava ja keskusteltiin mm. valkoviinikänneistä siinä ohella, joten ei se nyt niin tuskaista ollut). Mutta tavallaan oli aika kauhistuttavaa tajuta, että se ihan mieletön kipu helpotti. Ja kun koru oli taas paikoillaan, mun teki mieli pyytää sitä tekemään mulle lävistys tai parikin lisää.
Olihan se ihan kiva tuntea edes hetki vähän toisenlaista kipua, jotain, jonka tietää loppuivan ihan kohta.
Mutta mun muru on taas kunnossa. Ehkä mäkin taas joskus. Tai jos mun on jo kerran onnistunut rakastaa itseäni ja olemaan onnellinen, niin pakkohan sen on onnistua taas joskus uudestaan.
Ja angstaan siksi täällä, kun ajatuskin omaan päiväkirjaan kirjoittamisesta ahdistaa liikaa. Kokeilin eilen, ja lopputulos oli kolme sivullista kuulakärkikynällä tehtyä sotkua.
|
|
|
[07 Mar 2009|04:34am] |
Meitä ei ole eikä meitä tule. Katsotaan huomenna saadaanko puhuttua mitään, mutta heikolta näyttää. Mun olo ei ole ikinä ennen ollut näin kamala. Mun piti tulla hehkuttamaan miten ihanaa mun elämä nykyään on ja miten kaikki menee nykyään hienosti. Eipä mene enää, koska mä en ole samanlainen kuin sen edellinen tyttöystävä.
En mä tiedä, se sekainen ja monesti keskeytetty juttutuokio Hällässä oli tosi kummallinen. Ei se nyt varsinaisesti sanonut etteikö tää nyt voisi johtaa kuitenkin johonkin. Mutta tieto siitä, että mä olen vääränlainen ei kauheasti annan lohtua yhteiseen tulevaisuuteen. Mä luotin taas liikaa ja sain taas huomata mitä tapahtuu kun elää pelkällä tunteella. Jotenkin musta vain tuntui siltä, että tästä tulisi jotain. Kerrankin joku, jolla ei ole tyttöystävää, kerrankin joku, joka voisi ihan oikeasti rakastaa. Ja se kaikki viedään pois, koska tää nyt vain ei toimi, kun mä en ole samanlainen kuin sen entinen.
Mun ihana perjantai-ilta mun kantapaikassa mun ihanien ihmisten kanssa loppui kyyneliin, joita en edes saanut itkettyä. Herrasmies se kuitenkin oli, huolehti - siis kun oltiin kaksin - että mulla on edes suunnilleen hyvin kaikki.
Mutta ei se ikinä korvaa tätä oloa, ei ikinä. Onko se vika mussa itsessäni kun joka ikisellä kerralla mua ei voikaan oikeasti rakastaa?
Ja tän piti toimia, tän piti oikeasti toimia. Mä en ole ikinä tuntenut ketään tai mitään kohtaan samaa kuin sitä kohtaan ja sekin vietiin pois. Koska mä olin vääränlainen, koska mä en ollut samanlainen kuin sen entinen, koska tässä jutussa ei nyt vain ollut samanlaista tunnetta kuin siinä sen edellisessä.
Mä elättelin taas liikaa toiveita, mä olin ihan varma. Ja vielä illalla ennen lähtöä kerroin Hannalle, Lauralle ja Minnalle miten musta "varmempaa on, että meistä tulee jotain kuin että ei tulisi"
Niinpä niin.
Koska mä olin vääränlainen, koska tässä jutussa ei ollut samanlaista tunnetta kuin siinä edellisessä. Eihän se helvetti edes tuntenut mua kunnolla.
Mutta mä olin taas vääränlainen, mä olin taas väärä, mä olin taas sellainen mitä se tai kukaan ei halunnut. Mä olin taas se, joka jätettiin yksin, mä olin taas se joka uskoi liikaa hyvää, mä olin taas se huono ja väärä ja erilainen, se joka ei sopinutkaan sen ennaltamäärättyyn muottiin ja siihen mitä se odotti.
Ja mä kerkisin ihastumaan oikeasti kunnolla, mä kerkisin mä ehdin mä halusin.
Ja nyt mulla ei ole sitä. Taas mä jäin katsomaan sivusta miten mut jätetään. Taas mä saan potea huonoa oloa jonkun ihan muun takia. Mä olisin niin halunnut, mä niin odotin tätäkin iltaa, mä niin halusin. Ja haluan vieläkin.
Kai mun pitäisi lopettaa sinisilmäinen luottaminen ihan kaikkiin. Kai mun pitäisi vihdoin tajuta, että sitä elokuvarakkautta on tasan vain elokuvissa ja oikeasti se kaikki on alusta asti paskaa.
Mua itkettää, kello on 04:50, mua ei väsytä, mua oksettaa ja kaikki on pilalla. Ihan kaikki. Se oli niin upea, se oli niin täydellinen, se oli niin ihana.
Kavereina me "erottiin", ja kaveriksi se jääkin, en mä ole sen elämästä katoamassa. Mutta aika iso osa mua itseäni tai lähinnä mun luottamusta muhun itseeni katosi tän kaiken myötä.
Miten mä seuraavalla kerralla kykenen luottamaan siihen, että joku voisi oikeasti pitää MUSTA siitä mitä MÄ olen, kun joka ikisellä kerralla mä olen ollut se huono, se jota kukaan ei halua mihinkään. Se jolle luvataan kuut ja tähdet taivaalta, mutta joka ei saakaan oikeasti mitään. Ja kaikki vain siksi, että mä luotan ja uskon liikaa ihmisiin.
"Pakko sen on pitää kun me oltiin niin"
Olisihan mun pitänyt tajuta, olisihan mun pitänyt käsittää, olisihan mun pitänyt ymmärtää ettei tää vain voi toimia. Että tää on liian hyvää ollakseen totta.
Kun mä en kestä sitä tunnetta mikä mulla on siitä, että mä olen ihana vain tasan sen pari viikkoa, jonka jälkeen en ole enää yhtään mitään. Kun ei ihan ollut eka kerta, tosin jos jotain hyvää pitää etsiä, niin tähän ei ainakaan liity tyttöystävät joista saan tietää vasta joskus myöhemmin.
Mutta aika laiha lohtu, kun nyt tuntuu siltä etten kykene enää ikinä yhtään mihinkään. Juuri kun kaikki oli niin hirveän hyvin.
Ja mikä helvetti mussa on vikana ettei ne koskaan jää? Mikä mussa on vikana kun mua ilmeisesti ei voi rakastaa kuin yhden yön ja ehkä kolme viikkoa sen jälkeen?
Mun olisi pitänyt puhua sille aiemmin. Mun olisi pitänyt, mun olisi pitänyt, mun olisi pitänyt. Mun olisi pitänyt kertoa sille, mun olisi pitänyt mun olisi pitänyt. MUN OLISI PITÄNYT.
Ja mä en kestä enää hetkeäkään sitä tunnetta, että mut hylättiin taas. Etten mä ollut loppupeleissä minkään arvoinen, en edes yrittämisen arvoinen.
Koska mä olin vääränlainen, taas. Koska mä en osannut olla sille tarpeeksi hyvä, kuten en niille aiemmillekaan. Mä en osannut taas.
Meistä ei tule mitään. Me ei oltu ilmeisesti mitään. Ilmeisesti ne hetket meidän rapussa, mun vieressä ja mun kanssa ei merkinneet paskanvertaa sille. Tai merkitsi, mutta merkitsi liian vähän ja väärin.
12 tuntia sitten mä olin onnellinen ja nyt mulla on ympärillä pelkkä helvetti, josta pitäisi taas selvitä. Selvitä taas siitä tunteesta, että mä en ole minkään arvoinen, kukaan ei voi musta pitää ja mä olen ihan kamala ja huono ja vääränlainen. Ja juuri olin päässyt siitä eroon.
Koska tää ei ollut samanlaista, koska tässä ei ollut samaa tunnetta mukana.
Eli suomeksi, mä en osannut olla sille yhtä ihana ja upea ja hieno kuin sen entinen tyttöystävä oli sille.
Mä en taida päästä sängystä ylös huomenna. Jos edes ikinä pääsen sinne asti.
Koska mä olin vääränlainen.
MILLAINEN mun sitten pitää olla? Kun mä tunnun olevan ihan KAIKILLE vääränlainen.
Eniten mua ärsyttää nyt se, etten osaa itkeä tälle. Mua itkettää, mutta kyyneleet ei vain tule.
Se sanoi kaikkeen ettei se tiedä. Ei se tiedä, ei tää toimi, ei ole samanlainen tunne, kaikki pielessä. Mä haluan puhua sen kanssa asian selväksi, mä haluan kertoa miten paskana olen ja miten muhun sattuu. Vaikkei se sitä takaisin tuo, niin saanpahan ainakin kerrottua ensimmäistä kertaa ikinä miten muhun sattuu.
Ja muhun sattuu niin paljon ettei mitään rajaa. Se kaikki aiempi scheisse on pientä tähän verrattuna.
Koska tää nyt vain ei toimi. Kun tää nyt vain ei toimi näin.
Koska mikään ei enää toimi. Kun mikään ei enää nyt vain toimi näin.
|
|
| "Ja Daniel'siako taas?" |
[01 Mar 2009|06:01pm] |
Ehkä mä nyt vaikka kykenen kirjoittamaan oikeasti jotain. Väsyttää edelleen ja haluaisin vain nukkua, mutta ei vielä. Mutta aika hyvin oon oppinut tähän uuteen elämäntyyliini, jossa viikonloppuna sekä perjantaina että lauantaina istutaan pilkkuun asti hämyisessä pubissa ja kotona ollaan puoli neljältä. Ja pakko myöntää, että tää uusi elämäntyyli on mun mielestä tosi kiva.
Alepub Hällänkellarista on tullut mulle toinen olohuone. Vaatteisiin tarttunut tunkkainen ja epämääräisen tupakantuoksuinen Hällän ominaishaju tuoksuu tosi kotoiselta ja musta tuntuu, että se on syöpynyt muhun itseenikin kiinni jo. Että onnea vaan sille teistä, joka seuraavaksi joutuu nukkua mun vieressä =}}}
Nukuin viime yönä arviolta korkeintaan kolme tuntia ja senkin tyylikkäästi osissa. Mulla ei ole mitään käsitystä siitä, olenko oikeasti edes nukahtanut missään vaiheessa. Unia en ainakaan nähnyt, mitä nyt välillä havahduin ajatuksesta, että seuralaiseni "ei tullutkaan meille ja lähti kotiin ja nyt on kaikki pilalla" todellisuuteen, jossa seuralaiseni nukkui mun vieressä. Makasin noin kahdeksan tuntia sen toisen käden päällä, kun mähän en tietenkään yöllä jaksanut avata sänkyäni leveäksi. Tosin kyllähän tuohon mahtui tosi hyvin kaksi nukkumaan, ja mitä vähemmän tilaa sen parempi tietenkin.
Puoli kahdeksalta olin kuitenkin katsonut kelloa ja paniikki alkoi vaivata. Mua ihan oikeasti pelotti äidin reaktio siitä, että aamulla lehteä eteisestä hakiessaan se löytää eteisen lattialta maihariparin, joka ei millään voi kuulua muulle kuin vastakkaisen sukupuolen edustajalle. Tai millainen äidin ilme lopulta olisi kun se näkisi mun seuralaiseni, vaikka kyllähän mä sille ympäripyöreästi olin pitkistä hiuksista ja ei-äidin-ihannevävy-ulkonäöstä vihjaillut. Tarkoituksella jätettiin aamukahvittelu väliin, jolloin rakkaat vanhempani eivät kerinneet kiusata kiusallisilla kysymyksillään - paitsi tietenkin mua heti kun ulko-ovi oli sulkeutunut. Ulkonäöllisistä asioista en ole vielä kuullut mitään, mutta multa on kysytty suunnilleen kaikki sisaruksista kengän kokoon...
Ja kuten jokainen pystyy arvaamaan, mun paniikki oli ihan turha. Mutta pakkohan sitä on järjestää itselleen kohtaus ihan kaikesta.
Taisin reilu vuosi sitten toivoa voivani jonain päivänä itkeä onnesta. En mä nyt vielä itkemään sentään ole ruvennut, vaikkei se kovin kaukana olekaan, mutta ihan rehellisesti voin sanoa, etten ole näin onnellinen ollut varmaan koskaan. Ja on aika mieletöntä huomata, että mun naamalle on palannut takaisin se korvasta korvaan ylettyvä hymy ja iloinen asenne kaikkeen ja suurin kiitos kuuluu ehkä mun uudelle elämäntyylilleni, tai lähinnä niille (SILLE) ihmisille, jotka siihen läheisesti kuuluu. Ensimmäistä kertaa ikinä mä voin oikeasti sanoa luottavani siihen, että tällä kertaa mä en olekaan ihana yhtä yötä ja ehkä kaksi viikkoa sen jälkeen. Enkä varmasti ikinä osaa kuvailla sitä oloa, mikä mulle on tullut, kun ventovieraillakin on mun seurassa tosi kivaa, olen saanut uusia tuttuja, jotka oikeasti tunnistaa mut ja tulee juttelemaan mulle. Ja samalla pakko soimata itseään siitä, kuinka paljon heitti niiden muutaman vuoden aikana hukkaan. Mutta hyvä näin, koska JOS olisin viime keväänä ollut tällainen kuin nyt, mä luultavasti olisin nyt Turussa opiskelemassa taidehistoriaa ja olisi kyllä maailman ihanin ihmissuhde jäänyt multa välistä.
Ensiviikonloppua odotellessa, olen useamman kerran nauranut itselleni siitä, että tunnun elävän vain ja ainoastaan viikonloppuja varten.. Sunnuntai-iltana alkaa jo mieletön odotus tulevaa perjantaita kohtaan. Mutta mitäpä sitä ei maailman suloisimman ihmissuhteen eteen olisi valmis tekemään.
Sen lisäksi että olen mielettömän väsynyt, en varmaan kykene liikkumaan seuraavaan viikkoon :s Oltiin eilen Minnan, Lauran ja Riikan kanssa luistelemassa Näsijärven jäällä ja useamman kilometrin mittainen lenkki sai jalat aika kivaan kuntoon. Mutta oli kivaa, hauskaa ja ihanaa :D Luisteleminen on kivempaa kuin muistin, enkä edes kaatunut yhtään vaikka edellisen illan alkoholimäärä vähän ellottikin (ja oikeasti olin siis juonut ihan naurettavan vähän enkä tajua mistä onnistuin sen pikkukrapulan saamaan...)
Mutta, elämä on ihanaa ja rakastan teitä kaikkia!
|
|
| en ole krapulassa, olen vain nukkunut kahtena viimeisenä yönä yhteensä korkeintaan kuusi tuntia |
[01 Mar 2009|01:37pm] |
.. ja siksi en kykene kirjoittamaan sitä mitä haluaisin.
LUETTELE 10 ASIAA JOTKA OVAT HUONEESI LATTIALLA
1. matto
2. Morrin pääkallokuvioinen peti
3. Morrin leluja
4. mun kassi
5. Ikean paperikassi
6. Minnan kangaskassi, jossa on sen luistimet
7. viherkasvi
8. i-podin usb-johto
9. roskia
10. skanneri
LUETTELE 9 MIELIPUUHAASI:
1. syöminen
2. singstarin laulaminen
3. jonkun vieressä makaaminen ja kiinni pitäminen
4. lenkkeily
5. maalaaminen
6. piirtäminen
7. pianon soittaminen
8. olla tekemättä yhtään mitään
9. facebook
LUETTELE 8 ASIAA MITÄ HUONEESI SEINILLÄ ON:
1. neljä kappaletta hyllyjä
2. Kaskipuron kanttarelli-taulu
3. kalenteri
4. pari kehystettyä julistettä
5. tapettia
6. peili
7. valokatkasija
8. likaa
LUETTELE 7 TÄNÄÄN TEKEMÄÄSI ASIAA:
1. nukkuminen
2. toisen kyljessä nyhjääminen ja muu siihen liittyvä
3. kahvin juominen
4. Gossip Girlin 1. tuotantokauden katsominen...
5. alkoholin nauttiminen
6. halaaminen
7. jäätyminen
LUETTELE 6 CD-LEVYÄ MITKÄ OMISTAT:
1. Leevi and the Leavings: Musiikkiluokka
2. Children of Bodom: Are you dead yet?
3. Turmion Kätilöt: Pirun nyrkki
4. In Flames: Come clarity
5. Slipknot: All hope is gone
6. Kaalilaatikko tuomiotorstai
LUETTELE 5 ASIAA MITKÄ SINUN PITÄISI TÄLLÄ HETKELLÄ OSTAA:
1. valokynä
2. liput Saunaan
3. viinilasit
4. musta lyhyehkö hame
5. mustia tusseja
LUETTELE 4 MIELIVÄRIÄSI:
1. vihreä
2. musta
3. punainen
4. oranssi
LUETTELE 3 LUONTEENPIIRRETTÄ JOTKA OMISTAT:
1. kiltti
2. kärsimätön
3. sinisilmäinen
LUETTELE 2 ASIAA JOITA ET VAIHTAISI NYT MIHINKÄÄN:
1. :333
2. mun hiukset
LUETTELE 1 HENKILÖ JOKA SAA SINUT AINA HYMYILEMÄÄN:
1. ihanat ystävät saa oikeastaan aina <3 :D en mä osaa vain yhtä tiettyä henkilöä nimetä. Tosin musta tuntuu että tasan tietty yksi henkilö on aiheuttanut mulle pelkkää hymyä viimeisen kuukauden..
|
|
| OLEN KATSONUT SINUA SILMIIN |
[14 Feb 2009|01:23pm] |
(enkä oikeasti ole ehkä näin imelä, yöllä kotiin tullessani sain vain maailman parhaan kuvaidean sen hetkisestä olotilastani. Piirretty tosiaan puoli neljän jälkeen lievästi sekaisissa tunnelmissa. Mutta idea on vain niin suloinen :D Ja ehkä mä oikeasti olen juuri noin imelä, toivoton romantikko, kuten Minna asian ilmaisi osuvasti.)
|
|
|
[04 Feb 2009|11:59pm] |
|
Niin, ja vaikka ilmiselvä tekniikan ihmelapsi olenkin (viimeisin teknillinen osaaminen oli jo aika haastava! Meidän skanneri oli ollut "rikki" jonkun aikaa, kunnes perjantai-iltapäivänä Emma keksi laittaa töpselin seinään ja OHO, skanneri alkoi taas toimia!), niin tähän nettiin mun taidot ei enää riitä. Tulen OIKEASTI hulluksi tän kanssa JUST NYT. Toimii tää ehkä 1,5 minuuttia kerrallaan ja on 5 minuuttia poikki =))))) <3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3
|
|
| HATE ME! |
[04 Feb 2009|11:34pm] |
En osaa vihata ihmisiä. Maailmassa on paljon ihmisiä joista en pidä, joiden seura on mielestäni vastenmielistä tai joiden kanssa en halua olla missään tekemisissä. Mutta vihaaminen on mielestäni liian voimakas verbi, jotta sitä voisi käyttää näistä kaikista ihmisistä.
Mielestäni vihaamisella saa aikaan vain vihaa ja pahaa oloa. Kostamisella, vihaamisella, loukkaamisella ja satuttamisella satuttaa lopulta vain itseään. Vihaaminen ei auta ketään, ehkä itseään hetken, kun kirjoittaa päiväkirjaan vain vihaavansa, mutta loppujen lopuksi ne on vain kirjoitettuja sanoja, jotka ei lopulta tarkoita mitään.
Itse en tahdo vihata koska koen sen vääräksi. En ole pitkävihainen, vaikka suutun ja loukkaannun jopa naurettavan helposti. Mun on vaikea näyttää tunteitani muille enkä ole koskaan vaikka itkenyt kavereitteni nähden - vaikka usein olisikin itkettänyt. Mun mielestä on väärin vihata, ellei siihen ole jotain ihan oikeaa aihetta. Paljon mielummin rakastan, olen iloinen ja välitän ja siedän mielestäni inhottavien ihmisten seuraa, kuin kuluttaisin aikaani turhaan vihaamiseen. Toki voisin vihata koko ihmiskuntaa (tai ainakin kaikkia niitä jotka toimivat mielestäni väärin), mutta mitä siitä hyötyisin? Kukaan tuskin muuttaisi käytöstään vaikka kuinka vihaisin ja lopulta olisin vain niin täynnä vihaa, että se olisi pakko purkaa jollain ei-miellyttävällä tavalla.
Silti elämässäni on yksi ihminen, jonka kohdalla tunnen pelkkää vihaa ja inhoa. Tyttö, joka teki elämästäni hetkellisesti helvettiä. Tyttö, joka vei multa luottamuksen ystäviini. Tyttö, joka vei multa ystäväni. Tyttö, joka levitteli musta perättömiä juoruja. Tyttö, joka loukkasi, satutti, jätti yksin ja nauroi räkäisesti päälle. Jos voisin, kostaisin. Haluaisin nähdä hänet kärsimässä, tuntemassa sitä samaa pelkoa mitä itse olen hänen takiaan tuntenut. Haluaisin nähdä hänet pyytämässä multa apua, anomassa anteeksiantoa ja murtumassa. Silloin mä vetäisin kasvoilleni rumimman hymyni, kääntäisin selkäni ja kävelisin pois. Loukkaisin ja satuttaisin, ihan samalla lailla kuin mitä hän teki mulle.
Tänään mä olen toisen kerran vihannut ihan oikeasti. Ensin itkin, sitten vihasin. Eri henkilöä, mutta syy oli suunnilleen sama. Hän valehteli, hän antoi ymmärtää jotain muuta, hän käyttäytyi mua kohtaan väärin. Ensin vihasin vain itseäni ja lopulta häntäkin. Itseäni siksi, että olin uskonut jotain muuta ja ollut taas niin sinisilmäinen typerys kuin aina olen. Mutta hän oli se, joka teki väärin. Hän oli se, joka ei kertonut. Hän oli se, joka tiesi musta hyvin paljon ja pystyi silti tekemään näin.
Ja toista kertaa elämässäni haluaisin ihan oikeasti kostaa. Haluaisin nähdä hänet tuntemassa sitä samaa pahaa oloa, kuin mitä itse itkin pois tänään Morrin kanssa iltalenkkeillessä. Haluaisin satuttaa samalla lailla, haluaisin olla yhtä ilkeä. Haluaisin saada hänelle yhtä huonon omatunnon kuin mitä mulla on. Haluaisin saada hänetkin tuntemaan edes murto-osan siitä, miltä tuntuu olla petetty.
Mulla on halpa olo. Multa vietiin taas kappale sitä luottamusta pois, multa vietiin taas usko siihen (tai no, osa siitä uskosta) että voisin oikeasti olla jonkun silmissä aivan ihana, rakas, tärkeä ja täydellinen. Mua pelottaa, että seuraavalla kerralla mä en osaakaan luottaa, että olisin tällä kertaa ihana kauemmin kuin sen yhden yön ja kolme viikkoa päälle.
Mutta jos niin käy, jos seuraavalla kerralla en osaakaan luottaa, niin sitten mä kostan. Luojan kiitos tiedän tarpeeksi tarpeellisia nimiä, jotta kostoni olisi harvinaisen suloinen.
Ja sitten mä hymyilisin sitä samaa rumaa hymyä. Edes sen yhden ainoan kerran mä olisinkin se, jonka naamalta maailman rumin hymy ei pyyhkiydy pois, vaikka toinen pyytäisi apua. Mulla olisi siihen oikeus.
(ja tykkään kun näin itkuisena itken sitten kaikelle. Mun kone on paskana, netti ei toimi kunnolla ja se nyt on sitten itkun aihe =)) Ärsyttävää toki on, mutta silti. En kestä nyt ehkä itteeni taas)
|
|
|
[19 Jan 2009|08:54am] |
Olen ilmeisesti tekniikan ihmelapsi. Eilen Hanna ja Minna päivittelivät Windows Vistan hankaluutta ja nyt mulla ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa käyttää sitä. Ja siis siirtelen samalla ihan musiikkia paikasta toiseen, enkä vain harrasta ihanaa maanantaiaamudataamista. Tosin ehkä vasta sitten olen oikeasti tekniikan ihmelapsi, jos mun onnistuu siirtää onnistuneesti cd-levyjä tuohon mp3-soittimeen... Saa nähdä mitä kohta käy, kun Hannan muistitikulla ei olekaan kaikkea sitä mitä haluaisin.
Mulla on loma Helsingissä, tarkoituksena oli lähteä takaisin Tampereelle jo eilen, mutta jäinkin siivoamaan Hannan ja Lupsun kylppärin (ja mitä hittoa siis teen dataamassa???). Perjantaina pakkasin melkein puoli vaatehuonettani mukaan ja suuntasin Minnan kanssa kulkuni kohti Helsinkiä. Musta on ihan mielettömän kivaa, kun osaan kulkea täällä itsekseni oikeastaan yhtä hyvin kuin vaikka Tampereella. En mä kuitenkaan koskaan haluaisi asua Helsingissä, vaikka se musta mielettömän ihana ja kiva kaupunki olisikin. Ehkä mun mielikuva siitä ihanana lomakohteena romuttuisi, jos asuisinkin ihan vakituisesti täällä.
Lauantai-illan kohokohta oli tietenkin vierailu SiIllillä, josta jatkoimme DDR:ään. DDR oli K22, ja itse kun en vielä edes 20 vuotta ollut täyttänyt, näytti portsari mulle ovea paperit katsottuaan. Onneksi luoja on suonut mulle hymyn, jolla saan ihan mitä tahansa ja lopulta portsarin oli pakko todeta, että noin nätisti hymyilevä on kyllä pakko päästää sisään. DDR oli paras baari, jossa olen Helsingissä ollut ja toivottavasti tulevaisuudessa voidaan jättää Feverissä käyminen, kun mäkin kerran onnistun itseni sisälle muihinkin baareihin saamaan. Tosin eihän tässä ole enää kuin reilu puoli vuotta, niin olen sen 20 ja pääsen täälläkin huomattavasti useampaan baariin (ja ihan luvallisesti Infernoon Tampereella <3 ei sillä, että siellä luvattomasti olisin koskaan ollut).
Kirosin uudenvuodenlupaukseni ensimmäistä kertaa kunnolla. Tosin olen koko ajan tiennyt jonain päivänä kiroavani itseni ja puoli maailmaa tämän takia. Olihan se kiva, kun Silli ja Minna poltti ja mun teki vain niin kovasti mieli. Hetken pikkuhumalaisessa mielessäni kävi ajatus lupauksen rikkomisesta, mutta tulipahan taas todistettua, että multa löytyy itsekuria näinkin vaikeissa tilanteissa. Tosin musta on aika kamalaa että annan itsestäni sellaisen kuvan kuin olisin kovastikin riippuvainen keuhkojeni tervaamisesta :s Koska en mä oikeasti ole! Mutta heti jos jostain asiasta tekee itselleen kiellettyä, niin tietenkin sitä tekee heti mieli - eikä edes vähän mieli.
Sunnuntaiaamuna emme kärsineet krapulasta, vaan filosofisesta ajattelusta. Aamupala venyi kolmetuntiseksi sivistävien ja asiallisten filosofisten keskustelujen myötä. Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt miksi mun maailman- ja elämänkuva on sitä mitä se on. Ehkä muhun vain sitten pienenä teki lähtemättömän vaikutuksen The Beatles, jota rakastin silloin. Vaikka en mitään laulujen sanoista ymmärtänytkään, niin kai all you need is love -ajatus vain silti juuttui mun mieleeni. Mun mielestä maailma olisi miljardi kertaa parempi paikka, jos kaikki maailman ihmiset vain kuuntelisi The Beatlesia, polttaisi hamppua ja rakastaisi toisiaan. Silloin olisi koko ajan vähän pää pilvissä ja kaikki olisi suloista, ihanaa ja söpöä. Ja kukaan ei tappelisi, kukaan ei tappaisi ja kukaan ei olisi paha tai tekisi kenellekään pahaa. Musta sellaisessa maailmassa olisi ihana elää, koska kaikki olisi kivaa ja kaikki olisi onnellisia.
Mun unelma noin muutenkin olisi joskus elää tosi ekologisesti suloisessa kerrostalossa miehen ja lapsen (tai lapsien, mulla on oikeesti vauvakuume nyt ja en ehkä oikeesti kestä sitä!) ja kissojen ja mäyräkoiran kanssa. Me vain kierrätettäisiin, ostettaisi vaatteita myös kirpputorilta, syötäisi ituja ja rakastettaisi toisiamme. Tai sitten haluaisin muuttaa asumaan kommuuniin, jossa elettäisi onnellisesti Beatlesia kuunnellen. Tosin en ehkä kestäisi kuunnella Beatlesia 24/7.
Haluaisin muutenkin tehdä elämälläni oikeasti jotain. Sen lisäksi, että asuisin ekologisesti suloisessa puukerrostalossa, haluaisin julkaista omaa sarjakuvaa. Mä olen myös miettinyt, että hakisin opiskelemaan ympäristöpolitiikkaa tai vastaavaa taidehistorian lisäksi. Tosin mä haluaisin oikeasti tehdä jotain ympäristön ja luonnon hyväksi, enkä vain lähteä eduskuntaan leikkimään kansanedustajaa ja "tekemään" asioille jotain. Haluaisin halailla puita ja vaikuttaa ihmisiin. Mua inhottaa taas, kun tiedän, etten ikinä yksin voi pelastaa maailmaa tai saada kaikkia mujita ihmisiä tajuamaan, että maailma pitää pelastaa.
Joten ehkä mä vain perustan oman kommuunin ja elän siellä.
Tällä entryllä oli varmaan joku tosi hyvä pointti ennen kuin aloin kirjoittamaan sitä, mutta musta tuntuu että se katosi jo =}}} Ja olen muuten oikeasti tekniikan ihmelapsi! Musiikit on suunnilleen siirretty ja pääsen siivoamaan <3
Mulla on muuten oikeasti joku juttu ihmisten kylpyhuoneisiin. Tosi usein kun menen jonkun kylppäriin, mulle tulee sellainen olo, että mun on ihan pakko päästä pesemään se lattiasta kattoon :ss Ja se on kieltämättä hieman häiritsevää. Tai itselle tulee lähinnä hieman ääliö olo siitä :ss
|
|
| OLEN MINÄ ONNELLINEN |
[12 Jan 2009|08:40pm] |
(rakastan kun meidän skanneri ei toimi ja Pellellä nää kuvat jää aika kamaliksi :s Ja en osaa muokata niitä takaisin oikean näköisiksi. Yhyy, kärsin)
Niin. Sisään pääsee, jos hakee tarpeeksi ajoissa - 50 ekana hakenutta on sisällä. Mä en tiedä kuinka mones hakija olin, toivottavasti edes se 49.
Tuun olemaan elämäni ongelmallisimmassa tilanteessa, jos tuun pääseen sisälle vielä Turkuun tai Jyväskyläänkin. Mutta kyllä mä niihinkin haen ja Turkuun olen jo aloittanut lukemaankin.
Ja sitten ajattelin tehdä entryni tästä eteenpäin vain sarjakuvina =}}}
|
|
| ON TÄNÄÄN ONNENPÄIVÄ - JA ONNELLINEN OON! |
[06 Jan 2009|08:14pm] |
Olen vuosikausia miettinyt miksi tykkään biologiasta ja maantiedosta (jopa yläasteella), miksi haluan pelastaa kaikki uhanalaiset eläimet, varsinkin valaat ja jääkarhut, miksi puheet ilmastonmuutoksesta tai lähinnä maapallon ylikuumenemisesta on vaikuttaneet muhun niin paljon, miksi olen niin typerän kiltti kaikille, miksi uskon jokaisesta ihmisestä vain hyvää, miksi tahdon olla pahojenkin ihmisten kaveri, miksi onnistun aina päätymään tilanteisiin joissa lopputulos on se että itken katkerasti "kun mulle oltiin ilkeitä", miksi haluaisin auttaa kaikkia ja miksi en koskaan ole osannut kritisoida kettutyttöjen tekemisiä, vaikka niitä en varsinaisesti kannatakaan.
Koska mun esikuvani on ollut Alfred J. Kwak.
Me ollaan Hannan kanssa youtubetettu viimeiset kolme päivää Alfredia, meidän lemppariohjelmaa kun oltiin pieniä. Aivan loistava lastenohjelma se on mielestäni edelleen ja mun lapset tulee ainakin katsomaan pelkkää Alfred Ankkaa youtubesta, mä en niille televisioita aio edes näyttää. Silloin pienenä kaikki asiat ei vaan ihan auenneet ja nyt vanhempana käsittää miten kantaaottava sarja se on ollut.
Mun lempijaksoja on aina olleet ne, joissa Alfred ja Mauri ensin pelastaa sillit ja lähtee sitten Etelänavalle pelastamaan valaita. Sattumalta juuri tässä jaksossa valaat keskustelee keskenään ilmastonlämpenemisestä ja professori von Pallaskin sanoo, että ilmaston lämpenemiselle pitää äkkiä tehdä jotain. Kuka olisi uskonut, että Emma 3 vuotta otti nuo sanat tosissaan, vaikka muisti niiden olemassaolon vasta miltei 17 vuotta myöhemmin.
Alfred räjäyttää sillinkalastuslaivan, Alfred hajottaa valaanpyyntialuksen. Alfred vapauttaisi varmasti minkit ja ketutkin, jos sellainen jakso oltaisi tehty. Alfred on kiltti kaikille ja uskoo jopa ilkeän Korpin olevan hänen hyväkin ystävä. Alfred ei ole ilkeä ja se puolustaa niitä joilla menee huonosti.
Ja mun on pakko myöntää, että edelleen mun mielestä Alfred edustaa aivan täydellistä ihmiskuvaa. Jos me kaikki oltaisi samanlaisia kuin Alfred, maailma olisi miljardi kertaa parempi paikka elää.
Eivätkä jääkarhut kuolisi sukupuuttoon.
|
|
|
[02 Jan 2009|06:20pm] |
Yleisön (Lauran) pyynnöstä uuden vuoden soittolista:
ABBA - The winner takes it all
- I have a dream
- Thank you for the music
- Honey honey
- SOS
- Waterloo
- Gimme gimme gimme
- Dancing queen
- One of us
APULANTA
- Anna mulle piiskaa
- Maanantai
THE BEATLES- Lucy in the sky with diamonds
- Yesterday
CHILDREN OF BODOM- Angels don't kill
- Oops! I did it again
COLDPLAY- Viva la vida
- The scientist
- Strawberry swing
THE EAGLESDON HUONOTEPPU NORMAALI- Kitara, taivas ja tähdet
- Vihreän joen rannalla
- Vuonna'85
GEORGE MICHAELHECTORINDICAJOHN LENNONJUICE LESKINENKAISA KORHONENKENT- Chans
- Mannen i den vita hatten
- Columbus
- Socker
- Klåparen
- Innan allting tar slut
KOM TEATTERI- Balladi Toveri Viljasesta
- Kalliolle, kukkulalle
- Tämä pieni laulu on sinulle
KRISTIINA HALKOLA- Jos rakastat
- Ei puolikasta
LEEVI AND THE LEAVINGS- Rin Tin Tin
- Itkisitkö onnesta?
- Rooma
LILLASYSTERMARILYN MANSONPELLE MILJOONARAMMSTEINROBBIE WILLIAMSSIXX: A.M.TEHOSEKOITIN- Hetken tie on kevyt
- Asfaltti polttaa
- Maailma on sun
TURMION KÄTILÖTULTRA BRA- Vesireittejä
- Siili
- Kun näen sinut kaukaa
- Poika vuoden takaa
- Itket ja kuuntelet
YUP- Porvariston hillitty charmi
- Alla jalavapuun
- Murhaaja soittaa pasuunaa
- Jos helvetti on täynnä
- Rakkaus on pesti hulluuteen
ZEN CAFÉ- Todella kaunis
- Minun kaupunkini
- Virpi
- Tuulensuoja
- Ihminen
- Tavallaan jokainen on surullinen
- Uudenvuodenpäivä
- Pistät avaimen lukkoon
- Tahdon halvan naisen
AGIT-PROPBOB DYLANFREUD MARX, ENGELS & JUNG- Juomalaulu II
- Iloinen poika ja iloinen tyttö
CANNIBAL CORPSEKITI NEUVONENRED HOT CHILI PEPPERSNEIL YOUNG- Rockin' in the free world
- Heart of gold
- There's a wolrd
AQUADJ LUSSUMAIJA VILKKUMAA- Tähti
- Ingalsin Laura
- Mun elämä
- Ei saa surettaa
PETER, PAUL AND MARYSIMON & GARFUNKELIN FLAMESWHAM- Wake me up before you go-go
MANFRED MANNDISNEY- Everybody wants to be a cat
KEANEQUEENPAULA KOIVUNIEMI- Kun kuuntelen Tomppaa
- Aikuinen nainen
MARIA MENAFOOL'S GARDENPARADISO
|
|
| navigation |
| [ |
viewing |
| |
most recent entries |
] |
| [ |
go |
| |
earlier |
] |
|
|
|
|
