HATE ME!
En osaa vihata ihmisiä. Maailmassa on paljon ihmisiä joista en pidä, joiden seura on mielestäni vastenmielistä tai joiden kanssa en halua olla missään tekemisissä. Mutta vihaaminen on mielestäni liian voimakas verbi, jotta sitä voisi käyttää näistä kaikista ihmisistä.

Mielestäni vihaamisella saa aikaan vain vihaa ja pahaa oloa. Kostamisella, vihaamisella, loukkaamisella ja satuttamisella satuttaa lopulta vain itseään. Vihaaminen ei auta ketään, ehkä itseään hetken, kun kirjoittaa päiväkirjaan vain vihaavansa, mutta loppujen lopuksi ne on vain kirjoitettuja sanoja, jotka ei lopulta tarkoita mitään.

Itse en tahdo vihata koska koen sen vääräksi. En ole pitkävihainen, vaikka suutun ja loukkaannun jopa naurettavan helposti. Mun on vaikea näyttää tunteitani muille enkä ole koskaan vaikka itkenyt kavereitteni nähden - vaikka usein olisikin itkettänyt. Mun mielestä on väärin vihata, ellei siihen ole jotain ihan oikeaa aihetta. Paljon mielummin rakastan, olen iloinen ja välitän ja siedän mielestäni inhottavien ihmisten seuraa, kuin kuluttaisin aikaani turhaan vihaamiseen. Toki voisin vihata koko ihmiskuntaa (tai ainakin kaikkia niitä jotka toimivat mielestäni väärin), mutta mitä siitä hyötyisin? Kukaan tuskin muuttaisi käytöstään vaikka kuinka vihaisin ja lopulta olisin vain niin täynnä vihaa, että se olisi pakko purkaa jollain ei-miellyttävällä tavalla.

Silti elämässäni on yksi ihminen, jonka kohdalla tunnen pelkkää vihaa ja inhoa. Tyttö, joka teki elämästäni hetkellisesti helvettiä. Tyttö, joka vei multa luottamuksen ystäviini. Tyttö, joka vei multa ystäväni. Tyttö, joka levitteli musta perättömiä juoruja. Tyttö, joka loukkasi, satutti, jätti yksin ja nauroi räkäisesti päälle. Jos voisin, kostaisin. Haluaisin nähdä hänet kärsimässä, tuntemassa sitä samaa pelkoa mitä itse olen hänen takiaan tuntenut. Haluaisin nähdä hänet pyytämässä multa apua, anomassa anteeksiantoa ja murtumassa. Silloin mä vetäisin kasvoilleni rumimman hymyni, kääntäisin selkäni ja kävelisin pois. Loukkaisin ja satuttaisin, ihan samalla lailla kuin mitä hän teki mulle.

Tänään mä olen toisen kerran vihannut ihan oikeasti. Ensin itkin, sitten vihasin. Eri henkilöä, mutta syy oli suunnilleen sama. Hän valehteli, hän antoi ymmärtää jotain muuta, hän käyttäytyi mua kohtaan väärin. Ensin vihasin vain itseäni ja lopulta häntäkin. Itseäni siksi, että olin uskonut jotain muuta ja ollut taas niin sinisilmäinen typerys kuin aina olen. Mutta hän oli se, joka teki väärin. Hän oli se, joka ei kertonut. Hän oli se, joka tiesi musta hyvin paljon ja pystyi silti tekemään näin.
Ja toista kertaa elämässäni haluaisin ihan oikeasti kostaa. Haluaisin nähdä hänet tuntemassa sitä samaa pahaa oloa, kuin mitä itse itkin pois tänään Morrin kanssa iltalenkkeillessä. Haluaisin satuttaa samalla lailla, haluaisin olla yhtä ilkeä. Haluaisin saada hänelle yhtä huonon omatunnon kuin mitä mulla on. Haluaisin saada hänetkin tuntemaan edes murto-osan siitä, miltä tuntuu olla petetty.

Mulla on halpa olo. Multa vietiin taas kappale sitä luottamusta pois, multa vietiin taas usko siihen (tai no, osa siitä uskosta) että voisin oikeasti olla jonkun silmissä aivan ihana, rakas, tärkeä ja täydellinen. Mua pelottaa, että seuraavalla kerralla mä en osaakaan luottaa, että olisin tällä kertaa ihana kauemmin kuin sen yhden yön ja kolme viikkoa päälle.

Mutta jos niin käy, jos seuraavalla kerralla en osaakaan luottaa, niin sitten mä kostan. Luojan kiitos tiedän tarpeeksi tarpeellisia nimiä, jotta kostoni olisi harvinaisen suloinen.
Ja sitten mä hymyilisin sitä samaa rumaa hymyä. Edes sen yhden ainoan kerran mä olisinkin se, jonka naamalta maailman rumin hymy ei pyyhkiydy pois, vaikka toinen pyytäisi apua. Mulla olisi siihen oikeus.

(ja tykkään kun näin itkuisena itken sitten kaikelle. Mun kone on paskana, netti ei toimi kunnolla ja se nyt on sitten itkun aihe =)) Ärsyttävää toki on, mutta silti. En kestä nyt ehkä itteeni taas)