"Ja Daniel'siako taas?"
Ehkä mä nyt vaikka kykenen kirjoittamaan oikeasti jotain. Väsyttää edelleen ja haluaisin vain nukkua, mutta ei vielä. Mutta aika hyvin oon oppinut tähän uuteen elämäntyyliini, jossa viikonloppuna sekä perjantaina että lauantaina istutaan pilkkuun asti hämyisessä pubissa ja kotona ollaan puoli neljältä. Ja pakko myöntää, että tää uusi elämäntyyli on mun mielestä tosi kiva.

Alepub Hällänkellarista on tullut mulle toinen olohuone. Vaatteisiin tarttunut tunkkainen ja epämääräisen tupakantuoksuinen Hällän ominaishaju tuoksuu tosi kotoiselta ja musta tuntuu, että se on syöpynyt muhun itseenikin kiinni jo. Että onnea vaan sille teistä, joka seuraavaksi joutuu nukkua mun vieressä =}}}

Nukuin viime yönä arviolta korkeintaan kolme tuntia ja senkin tyylikkäästi osissa. Mulla ei ole mitään käsitystä siitä, olenko oikeasti edes nukahtanut missään vaiheessa. Unia en ainakaan nähnyt, mitä nyt välillä havahduin ajatuksesta, että seuralaiseni "ei tullutkaan meille ja lähti kotiin ja nyt on kaikki pilalla" todellisuuteen, jossa seuralaiseni nukkui mun vieressä. Makasin noin kahdeksan tuntia sen toisen käden päällä, kun mähän en tietenkään yöllä jaksanut avata sänkyäni leveäksi. Tosin kyllähän tuohon mahtui tosi hyvin kaksi nukkumaan, ja mitä vähemmän tilaa sen parempi tietenkin.

Puoli kahdeksalta olin kuitenkin katsonut kelloa ja paniikki alkoi vaivata. Mua ihan oikeasti pelotti äidin reaktio siitä, että aamulla lehteä eteisestä hakiessaan se löytää eteisen lattialta maihariparin, joka ei millään voi kuulua muulle kuin vastakkaisen sukupuolen edustajalle. Tai millainen äidin ilme lopulta olisi kun se näkisi mun seuralaiseni, vaikka kyllähän mä sille ympäripyöreästi olin pitkistä hiuksista ja ei-äidin-ihannevävy-ulkonäöstä vihjaillut. Tarkoituksella jätettiin aamukahvittelu väliin, jolloin rakkaat vanhempani eivät kerinneet kiusata kiusallisilla kysymyksillään - paitsi tietenkin mua heti kun ulko-ovi oli sulkeutunut. Ulkonäöllisistä asioista en ole vielä kuullut mitään, mutta multa on kysytty suunnilleen kaikki sisaruksista kengän kokoon...
Ja kuten jokainen pystyy arvaamaan, mun paniikki oli ihan turha. Mutta pakkohan sitä on järjestää itselleen kohtaus ihan kaikesta.

Taisin reilu vuosi sitten toivoa voivani jonain päivänä itkeä onnesta. En mä nyt vielä itkemään sentään ole ruvennut, vaikkei se kovin kaukana olekaan, mutta ihan rehellisesti voin sanoa, etten ole näin onnellinen ollut varmaan koskaan. Ja on aika mieletöntä huomata, että mun naamalle on palannut takaisin se korvasta korvaan ylettyvä hymy ja iloinen asenne kaikkeen ja suurin kiitos kuuluu ehkä mun uudelle elämäntyylilleni, tai lähinnä niille (SILLE) ihmisille, jotka siihen läheisesti kuuluu. Ensimmäistä kertaa ikinä mä voin oikeasti sanoa luottavani siihen, että tällä kertaa mä en olekaan ihana yhtä yötä ja ehkä kaksi viikkoa sen jälkeen. Enkä varmasti ikinä osaa kuvailla sitä oloa, mikä mulle on tullut, kun ventovieraillakin on mun seurassa tosi kivaa, olen saanut uusia tuttuja, jotka oikeasti tunnistaa mut ja tulee juttelemaan mulle. Ja samalla pakko soimata itseään siitä, kuinka paljon heitti niiden muutaman vuoden aikana hukkaan. Mutta hyvä näin, koska JOS olisin viime keväänä ollut tällainen kuin nyt, mä luultavasti olisin nyt Turussa opiskelemassa taidehistoriaa ja olisi kyllä maailman ihanin ihmissuhde jäänyt multa välistä.

Ensiviikonloppua odotellessa, olen useamman kerran nauranut itselleni siitä, että tunnun elävän vain ja ainoastaan viikonloppuja varten.. Sunnuntai-iltana alkaa jo mieletön odotus tulevaa perjantaita kohtaan. Mutta mitäpä sitä ei maailman suloisimman ihmissuhteen eteen olisi valmis tekemään.

Sen lisäksi että olen mielettömän väsynyt, en varmaan kykene liikkumaan seuraavaan viikkoon :s Oltiin eilen Minnan, Lauran ja Riikan kanssa luistelemassa Näsijärven jäällä ja useamman kilometrin mittainen lenkki sai jalat aika kivaan kuntoon. Mutta oli kivaa, hauskaa ja ihanaa :D Luisteleminen on kivempaa kuin muistin, enkä edes kaatunut yhtään vaikka edellisen illan alkoholimäärä vähän ellottikin (ja oikeasti olin siis juonut ihan naurettavan vähän enkä tajua mistä onnistuin sen pikkukrapulan saamaan...)

Mutta, elämä on ihanaa ja rakastan teitä kaikkia!