Emma (![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif){kind=small} petoemma) wrote,@ 2009-03-07 04:34:00 |
|
Meitä ei ole eikä meitä tule. Katsotaan huomenna saadaanko puhuttua mitään, mutta heikolta näyttää. Mun olo ei ole ikinä ennen ollut näin kamala. Mun piti tulla hehkuttamaan miten ihanaa mun elämä nykyään on ja miten kaikki menee nykyään hienosti. Eipä mene enää, koska mä en ole samanlainen kuin sen edellinen tyttöystävä.
En mä tiedä, se sekainen ja monesti keskeytetty juttutuokio Hällässä oli tosi kummallinen. Ei se nyt varsinaisesti sanonut etteikö tää nyt voisi johtaa kuitenkin johonkin. Mutta tieto siitä, että mä olen vääränlainen ei kauheasti annan lohtua yhteiseen tulevaisuuteen. Mä luotin taas liikaa ja sain taas huomata mitä tapahtuu kun elää pelkällä tunteella. Jotenkin musta vain tuntui siltä, että tästä tulisi jotain. Kerrankin joku, jolla ei ole tyttöystävää, kerrankin joku, joka voisi ihan oikeasti rakastaa. Ja se kaikki viedään pois, koska tää nyt vain ei toimi, kun mä en ole samanlainen kuin sen entinen.
Mun ihana perjantai-ilta mun kantapaikassa mun ihanien ihmisten kanssa loppui kyyneliin, joita en edes saanut itkettyä. Herrasmies se kuitenkin oli, huolehti - siis kun oltiin kaksin - että mulla on edes suunnilleen hyvin kaikki.
Mutta ei se ikinä korvaa tätä oloa, ei ikinä. Onko se vika mussa itsessäni kun joka ikisellä kerralla mua ei voikaan oikeasti rakastaa?
Ja tän piti toimia, tän piti oikeasti toimia. Mä en ole ikinä tuntenut ketään tai mitään kohtaan samaa kuin sitä kohtaan ja sekin vietiin pois. Koska mä olin vääränlainen, koska mä en ollut samanlainen kuin sen entinen, koska tässä jutussa ei nyt vain ollut samanlaista tunnetta kuin siinä sen edellisessä.
Mä elättelin taas liikaa toiveita, mä olin ihan varma. Ja vielä illalla ennen lähtöä kerroin Hannalle, Lauralle ja Minnalle miten musta "varmempaa on, että meistä tulee jotain kuin että ei tulisi"
Niinpä niin.
Koska mä olin vääränlainen, koska tässä jutussa ei ollut samanlaista tunnetta kuin siinä edellisessä. Eihän se helvetti edes tuntenut mua kunnolla.
Mutta mä olin taas vääränlainen, mä olin taas väärä, mä olin taas sellainen mitä se tai kukaan ei halunnut. Mä olin taas se, joka jätettiin yksin, mä olin taas se joka uskoi liikaa hyvää, mä olin taas se huono ja väärä ja erilainen, se joka ei sopinutkaan sen ennaltamäärättyyn muottiin ja siihen mitä se odotti.
Ja mä kerkisin ihastumaan oikeasti kunnolla, mä kerkisin mä ehdin mä halusin.
Ja nyt mulla ei ole sitä. Taas mä jäin katsomaan sivusta miten mut jätetään. Taas mä saan potea huonoa oloa jonkun ihan muun takia. Mä olisin niin halunnut, mä niin odotin tätäkin iltaa, mä niin halusin. Ja haluan vieläkin.
Kai mun pitäisi lopettaa sinisilmäinen luottaminen ihan kaikkiin. Kai mun pitäisi vihdoin tajuta, että sitä elokuvarakkautta on tasan vain elokuvissa ja oikeasti se kaikki on alusta asti paskaa.
Mua itkettää, kello on 04:50, mua ei väsytä, mua oksettaa ja kaikki on pilalla. Ihan kaikki. Se oli niin upea, se oli niin täydellinen, se oli niin ihana.
Kavereina me "erottiin", ja kaveriksi se jääkin, en mä ole sen elämästä katoamassa. Mutta aika iso osa mua itseäni tai lähinnä mun luottamusta muhun itseeni katosi tän kaiken myötä.
Miten mä seuraavalla kerralla kykenen luottamaan siihen, että joku voisi oikeasti pitää MUSTA siitä mitä MÄ olen, kun joka ikisellä kerralla mä olen ollut se huono, se jota kukaan ei halua mihinkään. Se jolle luvataan kuut ja tähdet taivaalta, mutta joka ei saakaan oikeasti mitään. Ja kaikki vain siksi, että mä luotan ja uskon liikaa ihmisiin.
"Pakko sen on pitää kun me oltiin niin"
Olisihan mun pitänyt tajuta, olisihan mun pitänyt käsittää, olisihan mun pitänyt ymmärtää ettei tää vain voi toimia. Että tää on liian hyvää ollakseen totta.
Kun mä en kestä sitä tunnetta mikä mulla on siitä, että mä olen ihana vain tasan sen pari viikkoa, jonka jälkeen en ole enää yhtään mitään. Kun ei ihan ollut eka kerta, tosin jos jotain hyvää pitää etsiä, niin tähän ei ainakaan liity tyttöystävät joista saan tietää vasta joskus myöhemmin.
Mutta aika laiha lohtu, kun nyt tuntuu siltä etten kykene enää ikinä yhtään mihinkään. Juuri kun kaikki oli niin hirveän hyvin.
Ja mikä helvetti mussa on vikana ettei ne koskaan jää? Mikä mussa on vikana kun mua ilmeisesti ei voi rakastaa kuin yhden yön ja ehkä kolme viikkoa sen jälkeen?
Mun olisi pitänyt puhua sille aiemmin. Mun olisi pitänyt, mun olisi pitänyt, mun olisi pitänyt. Mun olisi pitänyt kertoa sille, mun olisi pitänyt mun olisi pitänyt. MUN OLISI PITÄNYT.
Ja mä en kestä enää hetkeäkään sitä tunnetta, että mut hylättiin taas. Etten mä ollut loppupeleissä minkään arvoinen, en edes yrittämisen arvoinen.
Koska mä olin vääränlainen, taas. Koska mä en osannut olla sille tarpeeksi hyvä, kuten en niille aiemmillekaan. Mä en osannut taas.
Meistä ei tule mitään. Me ei oltu ilmeisesti mitään. Ilmeisesti ne hetket meidän rapussa, mun vieressä ja mun kanssa ei merkinneet paskanvertaa sille. Tai merkitsi, mutta merkitsi liian vähän ja väärin.
12 tuntia sitten mä olin onnellinen ja nyt mulla on ympärillä pelkkä helvetti, josta pitäisi taas selvitä. Selvitä taas siitä tunteesta, että mä en ole minkään arvoinen, kukaan ei voi musta pitää ja mä olen ihan kamala ja huono ja vääränlainen. Ja juuri olin päässyt siitä eroon.
Koska tää ei ollut samanlaista, koska tässä ei ollut samaa tunnetta mukana.
Eli suomeksi, mä en osannut olla sille yhtä ihana ja upea ja hieno kuin sen entinen tyttöystävä oli sille.
Mä en taida päästä sängystä ylös huomenna. Jos edes ikinä pääsen sinne asti.
Koska mä olin vääränlainen.
MILLAINEN mun sitten pitää olla? Kun mä tunnun olevan ihan KAIKILLE vääränlainen.
Eniten mua ärsyttää nyt se, etten osaa itkeä tälle. Mua itkettää, mutta kyyneleet ei vain tule.
Se sanoi kaikkeen ettei se tiedä. Ei se tiedä, ei tää toimi, ei ole samanlainen tunne, kaikki pielessä. Mä haluan puhua sen kanssa asian selväksi, mä haluan kertoa miten paskana olen ja miten muhun sattuu. Vaikkei se sitä takaisin tuo, niin saanpahan ainakin kerrottua ensimmäistä kertaa ikinä miten muhun sattuu.
Ja muhun sattuu niin paljon ettei mitään rajaa. Se kaikki aiempi scheisse on pientä tähän verrattuna.
Koska tää nyt vain ei toimi. Kun tää nyt vain ei toimi näin.
Koska mikään ei enää toimi. Kun mikään ei enää nyt vain toimi näin.
En mä tiedä, se sekainen ja monesti keskeytetty juttutuokio Hällässä oli tosi kummallinen. Ei se nyt varsinaisesti sanonut etteikö tää nyt voisi johtaa kuitenkin johonkin. Mutta tieto siitä, että mä olen vääränlainen ei kauheasti annan lohtua yhteiseen tulevaisuuteen. Mä luotin taas liikaa ja sain taas huomata mitä tapahtuu kun elää pelkällä tunteella. Jotenkin musta vain tuntui siltä, että tästä tulisi jotain. Kerrankin joku, jolla ei ole tyttöystävää, kerrankin joku, joka voisi ihan oikeasti rakastaa. Ja se kaikki viedään pois, koska tää nyt vain ei toimi, kun mä en ole samanlainen kuin sen entinen.
Mun ihana perjantai-ilta mun kantapaikassa mun ihanien ihmisten kanssa loppui kyyneliin, joita en edes saanut itkettyä. Herrasmies se kuitenkin oli, huolehti - siis kun oltiin kaksin - että mulla on edes suunnilleen hyvin kaikki.
Mutta ei se ikinä korvaa tätä oloa, ei ikinä. Onko se vika mussa itsessäni kun joka ikisellä kerralla mua ei voikaan oikeasti rakastaa?
Ja tän piti toimia, tän piti oikeasti toimia. Mä en ole ikinä tuntenut ketään tai mitään kohtaan samaa kuin sitä kohtaan ja sekin vietiin pois. Koska mä olin vääränlainen, koska mä en ollut samanlainen kuin sen entinen, koska tässä jutussa ei nyt vain ollut samanlaista tunnetta kuin siinä sen edellisessä.
Mä elättelin taas liikaa toiveita, mä olin ihan varma. Ja vielä illalla ennen lähtöä kerroin Hannalle, Lauralle ja Minnalle miten musta "varmempaa on, että meistä tulee jotain kuin että ei tulisi"
Niinpä niin.
Koska mä olin vääränlainen, koska tässä jutussa ei ollut samanlaista tunnetta kuin siinä edellisessä. Eihän se helvetti edes tuntenut mua kunnolla.
Mutta mä olin taas vääränlainen, mä olin taas väärä, mä olin taas sellainen mitä se tai kukaan ei halunnut. Mä olin taas se, joka jätettiin yksin, mä olin taas se joka uskoi liikaa hyvää, mä olin taas se huono ja väärä ja erilainen, se joka ei sopinutkaan sen ennaltamäärättyyn muottiin ja siihen mitä se odotti.
Ja mä kerkisin ihastumaan oikeasti kunnolla, mä kerkisin mä ehdin mä halusin.
Ja nyt mulla ei ole sitä. Taas mä jäin katsomaan sivusta miten mut jätetään. Taas mä saan potea huonoa oloa jonkun ihan muun takia. Mä olisin niin halunnut, mä niin odotin tätäkin iltaa, mä niin halusin. Ja haluan vieläkin.
Kai mun pitäisi lopettaa sinisilmäinen luottaminen ihan kaikkiin. Kai mun pitäisi vihdoin tajuta, että sitä elokuvarakkautta on tasan vain elokuvissa ja oikeasti se kaikki on alusta asti paskaa.
Mua itkettää, kello on 04:50, mua ei väsytä, mua oksettaa ja kaikki on pilalla. Ihan kaikki. Se oli niin upea, se oli niin täydellinen, se oli niin ihana.
Kavereina me "erottiin", ja kaveriksi se jääkin, en mä ole sen elämästä katoamassa. Mutta aika iso osa mua itseäni tai lähinnä mun luottamusta muhun itseeni katosi tän kaiken myötä.
Miten mä seuraavalla kerralla kykenen luottamaan siihen, että joku voisi oikeasti pitää MUSTA siitä mitä MÄ olen, kun joka ikisellä kerralla mä olen ollut se huono, se jota kukaan ei halua mihinkään. Se jolle luvataan kuut ja tähdet taivaalta, mutta joka ei saakaan oikeasti mitään. Ja kaikki vain siksi, että mä luotan ja uskon liikaa ihmisiin.
"Pakko sen on pitää kun me oltiin niin"
Olisihan mun pitänyt tajuta, olisihan mun pitänyt käsittää, olisihan mun pitänyt ymmärtää ettei tää vain voi toimia. Että tää on liian hyvää ollakseen totta.
Kun mä en kestä sitä tunnetta mikä mulla on siitä, että mä olen ihana vain tasan sen pari viikkoa, jonka jälkeen en ole enää yhtään mitään. Kun ei ihan ollut eka kerta, tosin jos jotain hyvää pitää etsiä, niin tähän ei ainakaan liity tyttöystävät joista saan tietää vasta joskus myöhemmin.
Mutta aika laiha lohtu, kun nyt tuntuu siltä etten kykene enää ikinä yhtään mihinkään. Juuri kun kaikki oli niin hirveän hyvin.
Ja mikä helvetti mussa on vikana ettei ne koskaan jää? Mikä mussa on vikana kun mua ilmeisesti ei voi rakastaa kuin yhden yön ja ehkä kolme viikkoa sen jälkeen?
Mun olisi pitänyt puhua sille aiemmin. Mun olisi pitänyt, mun olisi pitänyt, mun olisi pitänyt. Mun olisi pitänyt kertoa sille, mun olisi pitänyt mun olisi pitänyt. MUN OLISI PITÄNYT.
Ja mä en kestä enää hetkeäkään sitä tunnetta, että mut hylättiin taas. Etten mä ollut loppupeleissä minkään arvoinen, en edes yrittämisen arvoinen.
Koska mä olin vääränlainen, taas. Koska mä en osannut olla sille tarpeeksi hyvä, kuten en niille aiemmillekaan. Mä en osannut taas.
Meistä ei tule mitään. Me ei oltu ilmeisesti mitään. Ilmeisesti ne hetket meidän rapussa, mun vieressä ja mun kanssa ei merkinneet paskanvertaa sille. Tai merkitsi, mutta merkitsi liian vähän ja väärin.
12 tuntia sitten mä olin onnellinen ja nyt mulla on ympärillä pelkkä helvetti, josta pitäisi taas selvitä. Selvitä taas siitä tunteesta, että mä en ole minkään arvoinen, kukaan ei voi musta pitää ja mä olen ihan kamala ja huono ja vääränlainen. Ja juuri olin päässyt siitä eroon.
Koska tää ei ollut samanlaista, koska tässä ei ollut samaa tunnetta mukana.
Eli suomeksi, mä en osannut olla sille yhtä ihana ja upea ja hieno kuin sen entinen tyttöystävä oli sille.
Mä en taida päästä sängystä ylös huomenna. Jos edes ikinä pääsen sinne asti.
Koska mä olin vääränlainen.
MILLAINEN mun sitten pitää olla? Kun mä tunnun olevan ihan KAIKILLE vääränlainen.
Eniten mua ärsyttää nyt se, etten osaa itkeä tälle. Mua itkettää, mutta kyyneleet ei vain tule.
Se sanoi kaikkeen ettei se tiedä. Ei se tiedä, ei tää toimi, ei ole samanlainen tunne, kaikki pielessä. Mä haluan puhua sen kanssa asian selväksi, mä haluan kertoa miten paskana olen ja miten muhun sattuu. Vaikkei se sitä takaisin tuo, niin saanpahan ainakin kerrottua ensimmäistä kertaa ikinä miten muhun sattuu.
Ja muhun sattuu niin paljon ettei mitään rajaa. Se kaikki aiempi scheisse on pientä tähän verrattuna.
Koska tää nyt vain ei toimi. Kun tää nyt vain ei toimi näin.
Koska mikään ei enää toimi. Kun mikään ei enää nyt vain toimi näin.
