Näin viimeyönä unta, että sillä oli teinikotibileet meidän alakerrassa, joissa popitettiin täysillä mm. Cheekiä. Päädyin itsekin kyseisiin bileisiin, ja join siideriä sen ja 15-vuotiaiden teinityttöjen kanssa. Lopulta kaikki oli ihan naamat parin siiderin jälkeen ja me vain oksennettiin ympäri sen asuntoa. Aamulla heräsin kahdeksalta ja mun päässä soi vain Cheekin Liekeissä.
Kerroin sille unestani ja se nauroi - tai nauroi niin uskottavasti kuin sen voi netin välityksellä tehdä. Mä en tiedä vieläkään miten se oikeasti suhtautuu muhun, vihaako se vaikka mua (tosin jos lähen järjellä ajattelemaan, niin eihän sillä ole syytä VIHATA mua. Mutta no, tervetuloa vaan mun päähäni, pitäkää hauskaa) ja se tietämättömyys on mun ongelmani.

No okei joo, nyt valehtelen ehkä vähän. Kyllä mä oikeasti haluaisin siitä muutakin kuin kivaa kaveria, mutta mulla ei olisi mitään ongelmaa vain kaveerata sen kanssa. Ja mua ihan oikeasti ärsyttää se, että mun pitäisi olla se, joka avaa mesekeskustelun (koska jos se vihaisi, se ei vaikka kauheasti keskustelisi mun kanssa) tai joutuu itse kysymään kaiken. Kun en mä sitten myöskään haluaisi mököttää kotona ja antaa sille sellaista käsitystä, etten enää voi sietää sitä. Koska eihän se niin mene.

Mutta kuinka vaikeaa yhden mesekeskustelun avaaminen voi sille - tai mulle - olla! Pelkään sitä totuutta, pelkään sitä, että vika onkin mussa. Että mä olenkin huono, hirveä ja aivan kamala sen mielestä. Ei se ole totta, ei se voi olla totta, mutta en mä osaa uskoa siihen. En ennen kuin se sanoo niin itse. Ja nyt musta oikeasti tuntuu, että olen maailman ainoa ihminen, joka saa tällaisesta asiasta näin suuren ongelman. Että ei kukaan oikeasti voi menettää järkeään, tulla miltei hulluksi ja itkeä silmät kirkkaanpunaisiksi vain siksi, että toinen tahtoo olla vain kaveri ja sanoo siitä ennen kuin mitään varsinaista meidän välillä ehti tapahtua. Tosin jokainen joka on kuullut mun puhuvan tästä, tai lähinnä mun suhtautumisestani siihen, voi kyllä todeta, että ainakin mä olen katsellut maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi koko sen viisi viikkoa.
Niin ja en edes tiedä haluaako se olla edes kaveri.

Mä olen yrittänyt saada itseni ajattelemaan asiaa kerrankin järjellä. Mä olen ihana ihminen, mutta sen mielestä meidän välillä ei vain ollut tarpeeksi. Se ei tarkoita sitä, että se vihaisi mua tai sitä, että kaikki tän maailman ihmiset vihaisi mua. Syy ei välttämättä ole mussa ja jos onkin, niin mun on vähän paha sille mitään voida. Se ei kuitenkaan olisi tehnyt niitä asioita ja ollut niin kuin se oli tän viiden viikon aikana, jos se ei olisi oikeasti pitänyt. Joten musta voi pitää, mutta nyt vain se ei toiminut. Mussa ei ole mitään vikaa, mä olen tosi hyvä, kiva ja mukava.

Mutta kun mä en osaa sitä. Mun päässä tykyttää taas se ajatus siitä, miten mä olen huono, hirveä, kamala, riittämätön ja en osaa mitään. Epäonnistun kaikessa mitä alankin tehdä, eikä mun ikinä kannattaisi aloittaa mitään, kun mitään en ikinä myöskään osaa. Ajatus, jossa mä olen huono, vastenmielinen ja inhottava - ja eihän sellaisesta kukaan voi pitää. Ajatus, joka taottiin mun päähän seitsemän vuotta sitten ja siitä asti tasaisesti seuraavat neljä vuotta siitä muistutettiin. Mä olin päässyt siitä yli, mä olin taas osannut ajatella olevani upea, ihana ja kiva. Ja tuntui muuten aika mielettömältä kulkea ulkona selkä suorassa ja pää pystyssä ilman, että mikään pelotti.
Mutta nyt mut jätettiin taas, mä en ollutkaan sitä, mitä haluttiin. Ja se kaikki palasi takaisin. Eilen ruokakaupassa jokainen tuntui katsovan mua ruma virne naamallaan, jokainen nauroikin mulle. Kuljin silmät sumeina kaupassa, en halunnut puhua kassatädille mitään ja suorastaan juoksin kotiin silmät kyynelissä. Mua pelotti taas.

Mua ärsyttää se, etten osaa suhtautua tällaisiin asioihin oikein. Koska tää ei vain ole oikea tapa. On oikein surra, on oikein itkeä ja tuntea pahaa oloa. Mutta mun mielestä ei ole oikein pelätä ihmisiä ja todeta olevansa huono. Eikä ole oikein nähdä itseään vastenmielisenä ja ällöttävänä, vaikka kuitenkin näkee ja tietää olevansa ihan samanlainen kuin vielä viikko sitten, jolloin jopa rakastin itseäni ja koko maailmaa.

Mä en haluaisi taas joka päivä istua huoneeni lattialla itkemässä sitä, mitä pistän päälle kun kaikkien vaatteiden kanssa näytän typerältä. Mä en haluaisi taas uuteen paikkaan mennessäni tuntea käsien tärinää ja itkua kurkussa. Mä en haluaisi taas jutellessani vähän vieraampien ihmisten kanssa pelätä ja ajattella sitä, mitä ne mussa näkee ja mitä ne oikeasti ajattelee musta. Mä en yksinkertaisesti jaksa taas vihata itseäni ja nähdä sitä kuviteltua huonoa ja pahaa kaikessa mitä teen.
Ja kaikesta eniten mä en jaksa sitä, että joku tämmöinen asia, joka kuitenkin on ihan normaali ja luonnollinen, voi vaikuttaa muhun näin.

Mä antaisin vaikka molemmat käteni siitä, että mua vain rakastettaisi ja musta vain pidettäisi ihan hirveästi. Ja olen ihan sekaisin jos en tiedä, miten joku suhtautuu muhun. Niin kauan kun mä en tiedä pitääkö se musta yhtään (ja tarkoitan ihan kaverillista pitämistä) ja miten tää nyt menee, niin mä tunnen pahaa oloa siitä, millainen mä itse olen.

Mutta jos se on niin mukava, kuin millaisena mä sen opin tuntemaan, niin ehkä mun ei tarvi tuntea pahaa oloa itsestäni enää kovin kauaa. Laiha lohtu vaan tässä vaiheessa.

Oon kuunnellut pari päivää lähinnä pelkästään Maj Karmaa. Se on yksi niistä harvoista, joista ei tule mieleen viimeisen viiden viikon tapahtumat. Ja hassua kyllä, siitä tulee parempi olo.
Sillä
jos on onneton, on ainakin toivoa paremmasta

Kävin eilen vaihtamassa korun tähän tragukseeni. Perjantai-iltana korun pallo lähti siis irti, hukkui ja Laura sai laitettua tilalle tavallisen korvakorun. Parin päivän aikana reikä vaan oli pienentynyt kivasti ja lävistäminen ei tuntunut miltään tähän verrattuna. Lopulta lävistyskoru saatiin siitä läpi, mutta vaati aika paljon huulen puremista (mutta onneksi lävistäjä on tosi mukava ja keskusteltiin mm. valkoviinikänneistä siinä ohella, joten ei se nyt niin tuskaista ollut). Mutta tavallaan oli aika kauhistuttavaa tajuta, että se ihan mieletön kipu helpotti. Ja kun koru oli taas paikoillaan, mun teki mieli pyytää sitä tekemään mulle lävistys tai parikin lisää.
Olihan se ihan kiva tuntea edes hetki vähän toisenlaista kipua, jotain, jonka tietää loppuivan ihan kohta.

Mutta mun muru on taas kunnossa. Ehkä mäkin taas joskus. Tai jos mun on jo kerran onnistunut rakastaa itseäni ja olemaan onnellinen, niin pakkohan sen on onnistua taas joskus uudestaan.

Ja angstaan siksi täällä, kun ajatuskin omaan päiväkirjaan kirjoittamisesta ahdistaa liikaa. Kokeilin eilen, ja lopputulos oli kolme sivullista kuulakärkikynällä tehtyä sotkua.