ALL YOU NEED IS LOVE
Mulla oli eilen treffit.

Edellisen kerran olen ollut ihan oikeilla treffeillä (eli ei päädytä "vahingossa" samaan baariin / Hällänkellariin samana iltana samassa seurassa, vaan ihan pyydetyillä treffeillä) lukion kakkosvuoden syksyllä. Kyseiset treffit oli ehkä elämäni kiusallisin hetki ja olin koko parituntisen kahvittelun kahden vaiheilla: purskahtaisinko nauruun vai itkuun. Tämän varsin - ööh - mielenkiintoisen treffikokemukseni jälkeen päätin, etten ikinä ikinä IKINÄ enää mene treffeille kahville, ainakaan jos seuralaista ei ole tuntenut jo pidemmän aikaa.

Periaatteeista pitää välillä luistaa. Ja elämäni toinen treffikokemus ei ollut kiusallinen, inhottava, nauru-/itkukohtausta aiheuttava katastrofi. Se oli suloista ja söpöä, enkä ole varmasti koskaan aiemmin keskustellut noin vapautuneesti peloistani, lemmikeistäni, eläimistä ylipäänsä, autokoulusta, TV-ohjelmista, pianonsoitostani, taidehistoriasta, musiikista ja elämästäni kenenkään kanssa. Hämmentävää oli myös se, että kaikki mitä sanoin tuntui olevan maailman upeinta ja hienointa. Tosin musta tuntuu, että vaikka olisin ladellut päättömässä järjestyksessä eri numeroita suustani, ei seuralaiseni ilme olisi muuttunut yhtään. Ja samanlainen olin kyllä itsekin.

Musta vähän tuntuu että tulette kuulemaan seuralaisestani vielä monta, monta, monta kertaa.

Kyllä sitä vain tupakansavun keskeltä voi näköjään löytää ihmisen, jonka kanssa on samalla aaltopituudella asiassa kuin asiassa, josta tajuaa pitävänsä hetki hetkeltä enemmän ja joka itse ajattelee samoin (ja tällä kertaa mulla on ihan sanallista ja kirjallista dokumenttia siitä, että musta pidetään!)

Ja jotta kuulostaisin siltä, että elämässäni on muutakin kuin eräs teitty pubi ja eräs miespuolinen henkilö, niin mulla on tänään myös ensimmäinen ajotunti. Olen aika paniikissa ja ihan varma, että onnistun ajamaan mm. hirvikolarin heti kun painan ekan kerran kaasua (joka sinänsä olisi jo varsin kiitettävä suoritus Pyynikillä...)